Petra Giacomelli on Italiassa vuodesta 1983 asunut suomalainen taiteilija, valmistunut Rooman Taideakatemiasta. Giacomellin näyttelyt ovat usein teemallisia kokonaisuuksia tai sidoksissa kirjallisiin lähtökohtiin. Taiteilijakirjat, vanhoihin kiinniliimattuihin kirjoihin toteutetut sanattomat kertomukset ovat olleet hänelle ominaisia teoksia jo vuosien ajan.

”Olin lapsena paljon isovanhempieni hoivissa. He olivat kotoisin Kurkijoelta ja Pyhäjärveltä ja pitivät Lappeenrannan Kiviharjussa pientä sekatavarakauppaa. Puutalojen, kapeiden kujien, valtavien puiden ja pienten mökkien Kiviharju sai 70-luvun lopulla väistyä uuden elementtirakentamisen alta ja elää enää vain muistoissa. Näyttelyni inspiraationa on ollut kokemus “maailmanympärimatkasta Kiviharjussa”. Se oli lapsuuden leikki ja symbolinen matka, johon kuuluivat välietapit ja leiriytymiset eri talojen rappusille. Vaellus puutalokaupungin mikrokosmoksessa ja (ikuinen?) paluu lähtöpisteeseen jäi mieleeni jonkinlaisena rituaalina. Monilla meistä on oma “Kiviharjunsa”, rakas maisema,“Locus amoenus”. Isovanhempieni asuinympäristö oli kuin monivärinen kuvakudos, johon myöhemmät kokemukset ovat peilautuneet.

Näyttelyssä haluan herätellä hetkeksi henkiin 60-luvun Kiviharjua. Sodan muistot olivat vielä tuoreita ja raja lähellä. Menetetty Karjala oli paljon enemmän kuin ristipistoin ommeltu Viipurin linna kamarin seinällä. Sain kuulla loputtomia tarinoita Laatokan rannoilta, mutta sodasta vaiettiin... Naapurustossa oli evakoita, venäläisiä, Viipurin saksalaisia, Vienan karjalaisia ym. Jotkut eivät osanneet lukea ja toivat kirjeitä kauppaan luettavaksi. Ihmiset kantoivat tarinoitaan mukanaan. Ajatus siitä, että joskus vielä pääsisi käymään rajan toisella puolella oli utopiaa... Nyt raja on jälleen suljettu.

Teokseni kuvaavat vanhaa Kiviharjua vapaiden assosiaatioiden ja symbolien kautta. Ne ovat kollaasimaalauksia kankaille, paperille ja vanhoihin kirjoihin. Näyttelyn dokumentaarisen osan muodostavat isäni, Pertti Paajasen, 1960-ja 1970-luvulla ottamat valokuvat Kiviharjun taloista, pihoista ja kaduista ennen kuin alue purettiin. Kiviharjun tarina on yksi monista sodanjälkeisessä Suomessa tapahtuneista vanhan rakennuskannan ja perinteisen kaupunkiympäristön katoamisista.”

Näyttely oli esillä Lappeenrannassa Galleria Pihatossa huhti-toukokuussa 2024.

‍

Petra Giacomellin teksti näyttelyn yhteyteen:

KIVIHARJUN MUISTO

“Älä kysele, miksi asiat ennen olivat paremmin kuin nyt, sillä et sinä viisauttasi sitä kysy.”

Kuningas Salomon, Saarnaajan kirja 7:10

Mutta...

Tykki-Kiviharjun alue Lappeenrannassa oli 1800 luvun alkupuolella vielä asumatonta. 

”Ketut pesivät siellä mäkien rinteissä ja nahistelivat öisin susien kanssa” (Vuorinen-Sarhimaa, ”Lappeenranta kautta aikojen”, 1974).  

Vuosisadan lopulla kaupungin kehittyvä teollisuus alkoi vetää puoleensa työvoimaa maaseudulta ja tarvittiin lisää asuntoja. Tykki-Kiviharju sijaitsi kaupungin silloisten rajojen ulkopuolella eikä rakentamista sanellut asemakaava tai muut määräykset. Taloista tuli kaikista erilaisia ja kaduista harvoin suoria...

Vielä 1949, valokuvateoksessaan “Lappeenranta sanoin ja kuvin”, E. Mäkinen kirjoittaa Tykki-Kiviharjusta: “Vaikka alue on asemakaavaltaan sekava, tontit liian pieniä ja rakennukset sijoitettu mielivaltaisesti, on alueella kuitenkin vieraaseen miellyttävä vaikutus. Se on jotenkin inhimillinen todistus suomalaisesta individualismista, jossa jokainen tekee kuten haluaa.”

Lappeenranta säilyi kauan perinteisenä matalana ja puutalovaltaisena “lehmusten kaupunkina”. Isäni, lappeenrantalainen Pertti Paajanen toteutti 1962 YLE:lle dokumenttiohjelman nimeltä “Vanhoja kaupunkejamme, Lappeenranta” (löytyy YLEn Elävästä arkistosta). Se alkaa sanoin: “Lappeenrannan vanhassa kaupungissa aika tuntuu pysähtyneen jo kauan sitten, sen rakennukset ja kadut elävät menneisyydessä”.

Pian kuitenkin alkoi tapahtua.

Viipurin menetyksen jälkeen Lappeenrannasta, rajakaupungista, oli tullut Etelä-Karjalan keskus. Tarvittiin modernia rakentamista, joka vastaisi tätä uutta asemaa. Voimakkaan talouskasvun vuosina, 60-luvulla, vanhat, lähes spontaanisti keskustan ympärille kasvaneet puutaloalueet alettiin nähdä epäilyttävinä ja haitallisina “hökkelikylinä”. Talot olivat enää vain ”surullinen muisto maamme köyhästä menneisyydestä”. Suunnittelijoiden ja kunnan päättäjien tavoitteet ja utopiat saivat vaikutteita Amerikasta, jossa kaupunkisuunnittelua määrittelivät yksityisautoilun tarpeet. Muotikäsitteitä olivat mm. ”kompaktikaupunki” ja ”monitasokeskusta”. Uusia alue-ja seutukaavoja laadittiin ja hyväksyttiin ja usko jatkuvaan talous- ja väestönkasvuun oli vankkumaton...

Vanhan Lappeenrannan kohtaloa oli alettu sinetöidä jo 50-luvulla rakennuskiellolla, josta auttamattomasti oli alkanut talojen ränsistyminen. Ne oli myöhemmin helppoa tuomita ”saneerauskypsiksi”. Uuden uljaan kaupungin rakentamista viivyttivät kuitenkin vielä vuosien ajan tonttien pakkolunastuksiin liittyvät oikeuskäsittelyt, öljykriisistä 1973 aiheutunut lama ja uuden asemakaavan vahvistaminen. 

Lopulta kaupunki sai luvat laajoihin pakkolunastuksiin ja 70-luvun lopulla keskustan puutaloalueita, kuten Kiviharju, alettiin mahtipontisesti “saneerata”. Vanhat talot ja kokonaiset korttelit purettiin ja tilalle nousi elementtikerrostaloja.

Koska rakennuskielto oli estänyt talojen kunnostamista, monet asukkaista olivat helpottuneita päästessään muuttamaan nykyajan mukavuuksilla varustettuihin asuntoihin. Perinteinen elämänmuoto ja yhteisöllisyys kuitenkin katosivat ja koko kaupungin ilme muuttui peruuttamattomasti. Samaa tapahtui kaikkialla Suomessa. Puutalojen hävittämistä pidettiin välttämättömänä ja luonnollisena kehityksenä, jolle ei “voitu mitään”.

Rakennus- ja miljöösuojeluun herättiin Suomessa hitaasti. Ensimmäinen merkittävä suojelupäätös oli Puu-Käpylän korjaus ja suojelu Helsingissä, 1971.

Monimuotoinen, vehreä Kiviharju elää enää vain muistoissa. Sen puutalot ovat kadonneet jo kauan sitten taivaan tuuliin kuten suuri osa asukkaistakin. Isäni jäämistöstä löytyneissä valokuvissa näkyy Paajasen kauppa Rietinkadulla eri suunnista kuvattuna ja naapuritaloja pihoineen.  Kuvia on myös Kiviharjunkadulta, Simolankadulta ja valtavien puiden varjostamalta Pieneltä Rajakujalta.

Pieniä ruokakauppoja oli Kiviharjussa lyhyellä katuosuudella neljä. Jokaisella oma uskollinen asiakaskuntansa. Hannolan Saunassa, joka oli kuin maahan vajonnut, kylvettiin ja tavattiin naapureita. Vanha, kaunis hautausmaa, johon Kiviharju rajoittui, oli joillekin mieluinen ja rauhallinen kävelypaikka. Talvella sen hylätyllä puolella lapset laskivat hurjaa kelkkamäkeä vinojen ruostuneiden ristien lomassa. Osa ihmisistä odotteli rajan pinnassa mahdollista uutta paluuta takaisin Karjalaan. Kaiken yllä, taivaanrannassa, häämötti monumentaalisena maamerkkinä Vesitorni.

Näyttely oli esillä Lappeenrannassa, Galleria Pihatossa huhti-toukokuussa 2024.

Galleriaan saapui paljon Kiviharjun entisiä ja nykyisiä asukkaita ja syntyi mielenkiintoista ajatusten ja muistojen vuoropuhelua sekä hauskoja tapaamisia vuosien jälkeen. Sain myös yllätyksekseni kuulla, että ketut yhä edelleenkin, kaikesta huolimatta, ”pesivät siellä mäkien rinteissä”, kuten 1800-luvulla. Moni Kiviharjussa lapsena asunut kuvasi silloista elämää sanalla: ”vapaus”.

Helsingissä toivon näyttelyn tuovan kävijöille mieleen omia ”Kiviharjuja”, merkityksellisiä paikkoja, joiden toivoisi pysyvän turvassa peruuttamattomilta muutoksilta.

‍

‍